Sunnuntaina seikkailimme MeriKeijon kanssa Vuosangan salolla. Aina
jännittävä Vuosanka lienee alkuaan saamenkieltä.
Kolmisen kilometriä pelkäsin eläkeläisen kyydissä kun peltipailakalla
pyyhkäisimme läpi metsäin, yli soitten, syliin aavan autereisen.
Järvi metsän keskellä aukesi eteemme. Niemekkeitä, pieniä saaria ja
koivikoita. Metsävaltio oli pitänyt puolensa ja korjannut vankimman puukansan
rantaviivasta. Siitä oli syntynyt Pilattua Sellua.
Keltaiset muovisuojat kumilenkkeineen putosivat jäälle. Rantaviivassa
metalli puri kohvaa hanakasti.
Alivaltiossa innostuttiin tarjouksistamme. Ahven oli syönnillään.
Toukka-annos maistui kun kiinnitit koukkuun kolme punaista. Reipas otti
järjestyi alle minuutissa. Jos ei, niin sitten uutta reikää kairaamaan.
Pystypilkin sävy oli kulta-messinki. Vitja patinoitunut hopea ja koukku
moniväriseksi maalattu.
Yhdelle ahvenelle oli käynyt hassusti. Se oli nuorempana uinut verkonsilmästä
läpi. Verkko lie repeytynyt, hakoon kenties. Nailoni oli pureutunut nahan läpi
rintaevien kohdalta. Evät olivat surkastuneet liikunnan puutteessa. Muutoin
kala oli pitänyt huolta ruoka-ajoista.
Keijon kaira oli huipputerävä ja purenta sopiva, Urheiluliike Pääkkönen
& Piiraisen penkissä teroitettu. Voimaa tarvittiin yhtä vähän kuin mitä
pikkupojat pärisyttävät ilmapieruja kainaloissaan koulun käytävillä,
kirjastoautossa ja muissa julkisissa tiloissa.
Kehuimme Keijon kanssa aseseppä Tihulan taitoja. Hän on ihmeellinen mies,
legendan kaltainen. Joku on osuvasti todennut että "Marko vuolee kävystä
vaikka ulkosynnyttimen, mutta ei se siihen sitä hajua saa".
Närhet olivat siirtyneet pihakoirien ruokakupeilta sydänmaahan.
Kolmenlaisia pärisyttäjiä kuultiin myös. Pohjantikka oli repinyt koivun
tuhannen päreiksi. Palokärki tuijasi pohjoisrannalla, ja etelän suunnasta
taivaanvuohi vastasi lajitovereille. Arvelimme että se oli harmaapäätikka,
saloseutujen tuore asukas.
Sitten varis. Korppi. Toinen korppi. Kaksi korppia ylös ja alas ilmavirrassa.
Korpin helkkyvä tuuttaus on likellä liikennevalojen taajuutta. Etteivät
sokeat kävelisi rajan taa. Keijo, perukan asukas, hymähti
kaupunkilaismietteilleni.
Pariskunnittain käpylintuja muuttamassa, pystykorvan haukuntaa jossain kaukana
ja rannassa nuotion huminaa. Siinä metsäinen äänimaailma 20. päivä
maaliskuuta 2011. Kun lampivettä pystyi juomaan pelkäämättä. Eikä lumessa
hohtanut liiaksi elimistölle tarpeellista jodia, bekkerelliä, seesiumia ja
muita hivenaineita.
Kotona kamppeet tuoksuivat savulle. Illalla ahvenia peratessa naamaa punotti
ovelasti. Kuin olisi kansakoulun esityksessä päästänyt äänekkään paukun.
Antti Vanninen