Terveiset pilkkivesiltä

Sunnuntaina seikkailimme MeriKeijon kanssa Vuosangan salolla. Aina jännittävä Vuosanka lienee alkuaan saamenkieltä.
Kolmisen kilometriä pelkäsin eläkeläisen kyydissä kun peltipailakalla pyyhkäisimme läpi metsäin, yli soitten, syliin aavan autereisen.
Järvi metsän keskellä aukesi eteemme. Niemekkeitä, pieniä saaria ja koivikoita. Metsävaltio oli pitänyt puolensa ja korjannut vankimman puukansan rantaviivasta. Siitä oli syntynyt Pilattua Sellua.

Savu nousee

Keltaiset muovisuojat kumilenkkeineen putosivat jäälle. Rantaviivassa metalli puri kohvaa hanakasti.
Alivaltiossa innostuttiin tarjouksistamme. Ahven oli syönnillään. Toukka-annos maistui kun kiinnitit koukkuun kolme punaista. Reipas otti järjestyi alle minuutissa. Jos ei, niin sitten uutta reikää kairaamaan. Pystypilkin sävy oli kulta-messinki. Vitja patinoitunut hopea ja koukku moniväriseksi maalattu.
Yhdelle ahvenelle oli käynyt hassusti. Se oli nuorempana uinut verkonsilmästä läpi. Verkko lie repeytynyt, hakoon kenties. Nailoni oli pureutunut nahan läpi rintaevien kohdalta. Evät olivat surkastuneet liikunnan puutteessa. Muutoin kala oli pitänyt huolta ruoka-ajoista.
Keijon kaira oli huipputerävä ja purenta sopiva, Urheiluliike Pääkkönen & Piiraisen penkissä teroitettu. Voimaa tarvittiin yhtä vähän kuin mitä pikkupojat pärisyttävät ilmapieruja kainaloissaan koulun käytävillä, kirjastoautossa ja muissa julkisissa tiloissa.
Kehuimme Keijon kanssa aseseppä Tihulan taitoja. Hän on ihmeellinen mies, legendan kaltainen. Joku on osuvasti todennut että "Marko vuolee kävystä vaikka ulkosynnyttimen, mutta ei se siihen sitä hajua saa".

Viimeisellä rannalla

Närhet olivat siirtyneet pihakoirien ruokakupeilta sydänmaahan. Kolmenlaisia pärisyttäjiä kuultiin myös. Pohjantikka oli repinyt koivun tuhannen päreiksi. Palokärki tuijasi pohjoisrannalla, ja etelän suunnasta taivaanvuohi vastasi lajitovereille. Arvelimme että se oli harmaapäätikka, saloseutujen tuore asukas.
Sitten varis. Korppi. Toinen korppi. Kaksi korppia ylös ja alas ilmavirrassa. Korpin helkkyvä tuuttaus on likellä liikennevalojen taajuutta. Etteivät sokeat kävelisi rajan taa. Keijo, perukan asukas, hymähti kaupunkilaismietteilleni.
Pariskunnittain käpylintuja muuttamassa, pystykorvan haukuntaa jossain kaukana ja rannassa nuotion huminaa. Siinä metsäinen äänimaailma 20. päivä maaliskuuta 2011. Kun lampivettä pystyi juomaan pelkäämättä. Eikä lumessa hohtanut liiaksi elimistölle tarpeellista jodia, bekkerelliä, seesiumia ja muita hivenaineita.
Kotona kamppeet tuoksuivat savulle. Illalla ahvenia peratessa naamaa punotti ovelasti. Kuin olisi kansakoulun esityksessä päästänyt äänekkään paukun.

Antti Vanninen

 

takaisin