Pielisen lohikuninkuus 2011

Jari soitteli alkuviikosta ja pyysi miehistöksi Pielisen kisaan. Sieltä on mahdollisuus saada niitä isojakin lohikaloja. Yli nelikiloisia. Ennen kuin ehdin pukea ajatuksia sanoiksi, Jari kertoi tylysti, että jätät sen epäonnen pullon kotiin. Mitäpä siihen vastaankaan sanomaan. Lupasin kuitenkin huolehtia muusta ruokapuolesta.

Edellisenä iltana tein alkuvalmistelut ruuan suhteen. Kansalaisen karttapaikasta katsottiin sopiva vetoalue. Haukivaaput päätimme jättää kotiin ja keskittyisimme raksin vetoon. Viideltä ylös ja kuudelta matkaan.

Nurmeksen ABC:llä joimme aloituskahvit. Yritimme olla ovelia ja laskimme veneen vesillä eri paikasta. Säästyisimme ruuhkalta. No, muutama muukin oli ajatellut samalla tavalla.

Ajoimme reilun kilometrin matkaan kisakeskukseen. Satama-allas näytti täydeltä ja pähkäilimme, että minne sen veneen laittaisi parkkiin. Huomasin hetken päästä liivipukuisen miehen kauempana laiturilla. Mies viittelöi kädellään meitä luokseen ja näin paikka löytyi. Muutenkin meno näytti järjestelyiden osalta sujuvan tosi mallikkaasti. Opastukset toimivat ja järjestäjät auttoivat veneiden laskuissakin.

Veneitä saapui koko ajan lisää ja satama-allas täyttyi. Muita kuhmolaisia ei kisassa näkynyt. Satama-altaassa raikui kuitenkin nauru ja huuto kilpailijoiden kannustaessa toisiaan lauseilla: "Mitä sinäkin täällä teet?", "Noilla uistimillako meinaat pärjätä!" ja "Etkö tiedä, että täällä on kisa käynnissä?" Meidän toimia ei kukaan kommentoinut. Liekö syynä se, että olimme pro-miesten näköisiä punaisissa Kalevalan taimen -takeissa ja lippiksissä. Olimme onnistuneet horjuttamaan vastustajia niin kuin kilpailutilanteessa pitää tehdäkin. No, uskokoon ken tahtoo.

Jari lähti ilmoittamaan meidät kisaan mukaan. Kovaäänisestä kantautui järjestäjien ohjeet mm. jäiden hakemisesta. Meikäläiselle jäi aikaa katsella muiden uistelijoiden toimia. Veneiden ollessa vieri vieressä kanssakilpailijoiden käyttämät uistimien mallit ja väritkin selvisivät aika hyvin. Tarinoita kuunnellessa kävi ilmi ettei tänään juuri lohikaloja kannattanut pyytää. Tyyni keli ja veden lämpötila (yli 16 astetta) sai aikaan sen, että meidän näköpiirissä kaikki muut laittoivat bombereita ym. pulikoita kehiin. 

Mest(J)ari tuli hymyillen takaisin. Makkarat ja jääpussi käsissään. Ei muuta kuin makkaraa suuhun ja raksihuppujen väriä ja mallia miettimään. Aikaa lähtöön oli reilusti eli puoli tuntia.

Vartin yli yhdeksän oli lupa lähteä. Siirtymään oli varattu aikaa kolme varttia. Kymmeneltä oli lupa laittaa kymmenen viehettä pyyntiin. Kuulemamme mukaan matkaan lähti 36 venekuntaa. Puolet viimevuotisesta määrästä. Intoa puhkuen lähdimme kohti ottipaikkaa.

Kisoissa oli mukana monenlaista ja -kokoista kalustoa. Sama päti venekuntien miehistöön. Jari edusti urheilullista puolta ja meikäläinen vetouistelijan prototyyppiä. Siinä suhteessa keskiarvomme oli kohdillaan.

Jari on kierrellyt maailmaa tai ainakin vetouistelukisoja. Ihmetyksen aiheena oli uistelijoiden käytös siirtymäajossa. Kaikki malttoivat ajaa kunnolla eikä mitään älyttömiä ohituksia näkynyt. Meidän siirtymäajo kesti 35 minuuttia. Pielinen on iso järvi Lentuaan verrattuna.

Raksin veto on meikäläiselle ihan uusi aluevaltaus. Niinpä sain neuvoja ihan kädestä pitäen. Muikun laittaminen huppuun ja kiinnittäminen, koukun paikka ja kalan kiristäminen oikeaan asentoon. Siinäpä se noin lyhyesti sanottuna. Kalan virittäminen on aikaa vievää touhua. Pienikin muutos vaikuttaa kierähtämisnopeuteen merkittävästi. Jari sai oman puolensa nopeasti valmiiksi meikäläisen vielä ährätessä. Ei taida oikein olla meikäläisen heiniä.

Pysyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja vedimme Vasamaselällä ja Hiekkasaaren ympärillä. Kolme pikkuplaanari puolelleen, kaksi takiloihin ja kaksi sivutönkkövapaa. Painoja siimoihin 70 ja 150 gramman välillä. Hidas vauhti. Siinäpä se meidän taktiikka.

Reissumiestä naurattaa, kun on maha täynnä lämmintä hernekeittoa, sattumina HK:n sinistä lenkkiä ja lisämausteena Turun sinappia. No, oli sitä ainakin riittävästi. Ja nälkäisenä huonokin eväs maistuu hyvältä.

Raksien, siimapainojen ja pikkukelkkojen käytön huonoa puolena on ehdottomasti se, ettei aina tiedä, roikkuuko joku pikku kala siiman päässä. Ja roikkuihan niitä. Riesaksi asti. Pienet kuhat, ahvenet ja hauet saattoivat olla pitkäänkin perässä ennen kuin ne päästettiin takaisin järveen. Näiden plaanarikelkkojen oivallus: eri puolen kelkat eri värisiä. Toisella puolella punaiset.

Alusta alkaen meidän taktiikkamme oli selvä. Emme ole tänne asti tulleet haukea ja kuhaa pyytämään. Moni venekunta kiersi rantojen tuntumassa. Me pysyimme koko ajan syvän veden päällä.

Jotakin rajaa. Toivottavasti näiden venekuntien tulos hylättiin. Olimme törmäyskurssilla näiden pikkupurtiloiden kanssa. Ensimmäiset ajatukset olivat tyypillisiä suomalaismiehille. Mehän emme väistä! Entisenä rekkamiehenä Jarilla oli jotakin tuntumaa massojen välisistä voimasuhteista, joten kohteliaina herrasmiehinä siirryimme sivuun.

Sää oli koko kisan ajan aurinkoinen, lämmin ja tyyni. Onneksi tummat sadepilvet kiersivät järveä ympäri. Punnituksesta selvisimme ennätysajassa. Palautimme kilpailukortin eikä punnitusjonossa tarvinnut jonotella.

Kaiken kaikkiaan kisasta jäi monia mukavia muistoja. Ihastelimme Pielisen maisemia ja pääsimme tutustumaan uusiin alueisiin. 4+ konjakkipullokin jäi taas korkkaamattomana odottamaan seuraavaa reissua. Toiveikkaana. No, onneksi tähän on totuttu.

Rami ja Jari

takaisin