Äkkiä toissa kesänä

Sininen lahti. Istun Kopakan terassilla ja katselen järvelle. Selkälokki kaartaa lahden yli "siivissään lämpimän iltapäivän raukeus".

Lentuan rannassa perhehaudan kokoinen kasvimaa kerjää kosteutta. Jos salaatinlehdet osaisivat puhua, ne tahtoisivat varjoon. Kannan vettä ja kastelen janoisen maan.
Napsautan suuhuni muutaman ruohosipulin kukinnon. Mietin iltapalaa ja muistelen reseptiä. Tummaa leipää ja uusia perunoita ainakin. Kastikkeeksi kermaviiliä, sekaan pilkottua ruohosipulia, suolaa, sokeria, sinappia ja vähän pippuria. Ja savuharjusta tietenkin. Vien ruohot keittiöön.
Odotan vierasta. Pikkaraisen Antilla on vapaata myös ja tarkoituksemme on lähteä kalaan Lentuankoskelle tai ihan Nivankylälle. Harmaa Toyota liukuu pihaan kuin python. Kaimani Antti on todellinen perhomies ja tietää paljon lohenpyynnistä pohjoisen joilla ja vielä enemmän taimenenkalastuksesta Kuhmossa. Ikäeroa meillä ei ole kuin 20 vuotta, mutta kaukaisten vesien kutsu ja aatteen palo yhdistävät meitä.
Nautimme tuliaiskahvit ja vaihdamme kuulumiset. Hervottomassa tekstiviestimaailmassa käsiteltävää ei ole paljoa. Kuin ohimennen kerron ylpeänä Antille, että siinä tuolissa Havukka-Ahon ajattelijan kirjoittaja Veikko Huovinen on istunut kesällä kauan sitten.
Enempiä kehumatta lastaan kalastusvehkeet veneeseeni ja katoamme järvelle.

Yksin möljällä

Lentuankosken niskalla tuulee. Luoteesta vyöryy pitkiä aaltoja kosken imuun asti. Muistan jonkun sanoneen, taisi olla Pulkkisen Arto, että tuulen mukana saapuvat taimenetkin. Länsirannan matalikolla on vettä kumisaappaan verran. Sopivasti taimenille, jotka päättäväisesti saapuvat napsimaan vesiperhosia yön hämärinä hetkinä.
Kokoamme vavat. Vastarannalla ei ole muita pyytäjiä. Nyt meille tarjoutuu mahdollisuus kisaan. Pieni kivi kämmenen suojassa toimii arpana. Antti voittaa ja valitsee niskan. Minä saan tyytyä Pieneen Lentuankoskeen. Otan vapani, heitän kameralaukun olalle ja oikaisen metsän läpi rullavaunuradalle, josta kiskot vievät etelään Loistavalle Polulle.
Välisuvannossa rantasipi varoittaa kaikkia kaikesta ja samassa kolme tavia kimpoaa heinikosta lentoon. Polulla erotan tuoreet hirviemän ja vasan jäljet ja ylitän piisamin savisen ojan.
Lauantai-illan huumassa istun itsekseni möljällä ja annan virran viedä kuonat pois mielestä. Uittosuiste on soma paikka antaa ajatuksen huilata. Yksin, vaan ei yksinäisenä. Eletään parasta aikaa kesästä. Televisiossa miljonäärit potkivat jossain nahkapalloa mestaruudesta.
Millä perholla aloittaisin? Kopakassa päivällä sitomani pieni Marabou Muddler iskee silmää ja tahtoo pois perhoaskista. Perukkeen kärjeksi solmin nollakaksivitosta siimaa. Yläperhoa en kiinnitä. Laiskana larvastajana kampaan yhdellä perholla jokea alaspäin.

Harjukset tuikkivat

Lyijynraskaita pilviä pyyhkii ylitseni, mutta tuulesta ei täällä alhaalla ole haittaa. Nivamaisessa niskassa huomaan reippaan tuikin. Ja alempana mosahtaa myös.
- Harjus!
Lasken vavankärjen alas ja kiskaisen perhosiimaa sisään. Sitten nostan vavan pystyyn, pysäytän sen taivasta kohden ja jatkan liikettä hieman taakse. Seuraavaksi käsken siiman eteen ja pyöräytän silmukan ilmaan. Heti perään sivallan liinan uudelleen taakse ja lataan hennon vapani muistiin voimaa etuheittoa varten. Ennen siiman oikenemista myötään vapaa ja tanssitan siimaa ilmassa tovin, kuin unessa.
Oikean käden koura, etusormi ja peukalo yhdessä vasemman käden kanssa tietävät hetken, jolloin siiman valkoinen side veden, maan vetovoiman ja minun välillä kohtaavat perhonheiton ideassa.
Takaheiton loppuvaiheessa kiihdytän perhosiiman vauhdin ääreensä ja ilman eri käskyä ja pohdiskeluja ojennan vapaa voimalla eteenpäin. Vapautan siiman vasemmasta kädestäni ja lähetän perhon matkaan. Viuuh! Lasken vavan kärkeä alemmas. Perho ja peruke oikenevat kauniisti veden kalvolle ja kultarunkoinen mutujäljitelmä putoaa tuikkirenkaan yläpuolelle. Pam! Kiinni on.
- Ei tämä perhokalastus ole ollenkaan niin vaikeaa kuin yleisesti luullaan.

Uusi aika

Puolen yön aikaan hiivin takaisin Ison Lentuankosken niskalle. Tuuli ei ole asettunut, mutta hämärtää sopivasti. Pesiydyn niemen suojaan ja laitan Trangiaan tulen. Yleinen sopimus on, että ensimmäisenä liittopaikalle saapunut keittää kahvit. Paikallisesti olemme päättäneet myös, että seuraavan kerran ongitaan vasta, kun heittopaikat ovat hieman rauhoittuneet.
Hillitty kynsituli retkikeittimen polttimossa riittää mainiosti tunnelmointiin. Sininen liekki, kosken kohinaa. Tasan 40 vuotta sitten olin niskalla isäni Erkin ja Mäkisen Topin matkassa. Puolilta öin väsyin mollukkalitkan heittelyyn ja menin veneen tuhdolle nukkumaan. Aamulla heräsin saunakammarista ja kipaisin kylmäkellariin katsomaan "meidän saalistamme". Näky oli repäisty kuin kotitarvekalastajan unesta: iso muovisaavi oli kukkuroillaan perattuja harreja, siikoja ja taimenia.
Valonkajossa lepakko kiertää hätäisen reittinsä. Tarkoilla aisteillaan se tutkii, minkälaisilla kamppeilla kaverukset ovat tänään liikkeellä.
Hetken päästä saapuu kaimani. Könkään imussa on Antin ottipaikka. Tiedän, että sitä peiliä on mies tahkonnut tänäkin iltana tosissaan. Mutta eipä riipu rantakoivussa taimenta vielä. Antti katsoo minua kysyvän näköisenä.
- Tuliko?
- Niin on, Trangia, vastaan.

Pikku-Lentuan niskalla nostan vesipoterosta kaksi elävää harjusta mukaamme. Alempana saaren kupeessa on kivistä muovattu allas. Sen läpi virtaa hapekasta vettä ja varjelee hopeista aarrettani. Kun napsautan otsalampun päälle, vaaksan korkuisessa vedessä pulska taimen säikähtää, aukaisee sitten suunsa kuin jotain sanoakseen ja asettuu aloilleen.
Salama välähtää, kun Antti vapauttaa taimenen takaisin koskeen.

Aamu sarastaa. Kopakan rannassa tylytän Anttia ja käsken perkaamaan harjukset. Herkät sormeni eivät kestä kalanlimaa.
Aurinko nousee, tietenkin. Ja maa, tavallaan.

Antti Vanninen

takaisin