Lehtosaaren ahvenet

Lämmin syyskuinen aurinko hehkuu Ykspuiseen, pieneen saareen Lentuajärvessä. Koivuja, joku ikimänty ja pari kuusta on kokoontunut saareen neuvoa pitämään. Tyynessä rantavedessä ui parvi mutuja. Mistä lie eksyneet tänne selkävesille? Kaakossa kohoaa Selkäsaaren hahmo. Täältä sitä on kätevä tarkkailla. Tiedä vaikka "lisenssejä" olisi siellä liikkeellä...


 

 

 

 

 

Otan kuvia koskelon luurangosta rantakalliolla.  Jääkausi on kurittanut kallion sileää ihoa ja raapinut syviä uurteita sen pyöreisiin poskiin. Keskelle puustoa on paiskottu läjään isoja louhia, kuin jättiläisten voimailun jäljiltä.  
Saaren länsipäässä sammalpatja kutsuu houkuttelevasti. Olen valvonut Lentuankoskella edellisen yön ja aamupäivä mureni käsiin uistellessa. Lomalla en tunne aikatauluja. Kun rojautan kehoni sammaleen vihreään syliin, uni tulee syvänä.    

 

Valiokansaa

Pitkän tovin nukuttuani soi puhelin. Heikki Kodak (oikeasti Vilmi) soittaa ja kertoo olevansa Lentualla. Kotaselän tietotoimisto kertoo, että  ahven on syönnillään Lehtosaarten suunnalla. -  Sinulla kun on noppea vene niin aja hurrauta tänne, ehdottaa Heikki.  
Mielenkiintoinen kutsu. Vene on kyllä olemassa, mutta moottori on telakalla. Kerron olevani liikkeellä pienellä paatilla, mutta se ei ole este. Vapaalla sitä osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
 Ykspuinen jää taakse. Viisihevosvoimaisella perintö-Suzukilla kaarran  Karhusaaren ja Jysmänniemen välistä. Valkealle hohtava lokkiparvi Lehtosaarten edustalle kielii ottipaikasta.
  Kun saavun perille, leveä hymy toverien Heikin ja Jorman kasvoilla viestivät saamisen ilosanomaa. Ympärillä kelluu ylensyöneitä lokkeja tyytyväisinä. Tavallisesti toraisat linnut viihtyvät ihmeen sovussa.
 Kaverien vene on ankkurissa. Vilkaisen veneeseen ja melkein halvaannun. Kaksi turpeaa muovisaavia makaa tanakasti pohjalla, molemmat täynnä saakelin isoja ahvenia.
- Pohjasta ottavat. Jorman luotain kertoo vettä olevan alla kuusi, seitsemän metriä. Ahvenet majailevat  ja iskevät pystypilkkiin viritettyyn matosyöttiin.  Harmittaa. Sopivia onkia ei sattunut mukaani. Olen liikkeellä uisteluvehkeillä.
Eipä hätiä. Heikki antaa minulle toisen pilkkivapansa. Valio-pystypilkin alla on pieni oranssi jigi. Pujotan madon koukkuun ja lasken pyydön pohjaan. Tärppi tulee välittömästi, aivan heti.   
 
400 - 500 grammaista ahventa nousee veneeseen tasaisesti. Rissa murahtaa, kun väliin joku vöyrimpi ukkoahven kihnuttaa vastaan, tempoilee, ja heilahtaa lopulta veneeseen. Sen painoa arvuutellaan. Jotenkin tuntuu että yhä suurempaa kalaa kävisi onkeen.
Heikki viskaa vartijalinnuille huikopalaa, pikkuahvenia.
Aurinkoa on vielä jäljellä kämmenen levyinen siivu. Parvi ui alta pois ja on hetken syönti hiljenee. Kohta Jorma ilmoittaa, että alhaalla olisi taas asiakkaita. Syönti jatkuu.

Pilvi tumma lipuu horisontin ylle. Heitän pilkin veneen varjoon. Ei kerkeä pyytö pohjaan, vaan ahven iskee kiinni pinnasta.

-Myö lähettään rantaan perkuuhommin, sanoo Heikki.

Kiitän Heikkiä vinkistä. – Jäi hyvä mieli kuokkavieraalle, sanon ja anna ongen takaisin.

Kaverit nostavat ankkurin ylös. Valkoinen Suvi nousee kiitoon ja suuntaa kohden Torvensaaria ja Varalahtea.

Lokit nousevat nekin siivilleen ja lentävät laiskasti Lehtosaaren laguuniin, Erakko-Epin maisemiin.

Puhelin piippaa. Korhosen Tatu Änättijärveltä lähettää viestiä: "Olipa raju hauki. Sormenpää halki, kyynäspäässä kaksi reikää ja paita repesi. Jos se ois ollu kymppikiloinen, se ois tappanu."

 

Syvät mietteet

Kopakanlahdessa olen törmätä metsäpeuraan. Se on Likosaaren yksinäinen kesäasukas. Uintityyli on sulava ja vauhti kova.

Perkaan kalat ja isken niiden vatsaan suolaa. Maatalousministeri Askolta saaduista leppähaloista veistän sopivia lastuja.

Kohta muikea savu nousee kiharaisena Kopakan kankaalta. Etelätuulen avustamana se kulkeutuu viereiseen Kekkoslahteen. Siellä sen havaitsee tarkoilla aisteillaan kaksi metsämiestä, Erkki ja Junnu. He valmistautuvat kyläreissulle naapurimökille.

Tiedän, että päivä on heillä kulunut lintumetsällä Vuosangan salolla. Salo sanalla Kainuussa tarkoitetaan asumatonta seutua, semmoista erämaata. Siellä on soma ulkoiluttaa italialaisia laatuaseita, mikäli hopeatakkiset muikut, siiat tai taimenet eivät anna pyyntiponnisteluille suuntaa.

Vieraat saapuvat. Olen esittänyt Erkille kutsun jo kesällä. Vuosikymmeniä Lentualla pyytöjään asetellut Erkki on eräkirjailija. Kaverinsa Junnu on enempi valokuvaaja.

Puran mietteitäni. Lentuan taimenen täydellinen katoaminen masentaa. Selviää, että huolemme on yhteinen. – Jos taimen olisi joku harvinainen jäärä aarnimetsän sammaleessa, niin johan suojelun ystäviä löytyisi, kiteytän murheellisena.

Saunomme. Puhtaan ihon sisempi kerros kyselee iltapalaa. Rakennan korvasienistä juustokeiton ja päälle syömme savuahvenia. Riittävä määrä mallasjuomaa antaa pontta yhä uusille tarinoille ja toimille.

Loppusyksy. Taimenuisteluun lumivalkeassa maisemassa on vielä aikaa. Mikä ihmeellinen vuodenaika, toiveita täynnä!

Ja lopuksi jääkansi peittää kaiken elämän alleen. On hiljaista. Vielä on jokunen kuunkiertoa jäidenlähtöön, ja taimenenpenikka ja veljensä siika suuntaavat herkät kuononsa kohti rantavesiä. Jossain mulahtaa taimen. Lahdessa tuikkii Siika, ja antaa toivoa paremmasta huomisesta.

 

Antti Vanninen

 

takaisin