Kuha syö Ontojärvellä  

Kello on tuskin viittä aamulla. Edessäni avautuu jäälakeus sinisen hämärän keskellä. Teerien laulu kantaa ei kovin kaukaa. Järven jäälle, sulan virran reunalle on kerääntynyt  uskaliaita kalastajia kuhaa pyytämään. Pilkkijät ovat vasta äsken nousseet lämpimistä vuoteistaan, vaimojen vierestä - tai kukaties poikaystävän kuumasta syleilystä.
Tukevat suomalaismalliset vavat ovat suurilla pystypilkeillä varustettuja. Kolmihaaraisessa koukussa ei syöttiä ole, mutta puhutaan, että hajustettuun värikoukkuun kuha iskee parhaiten.
Vähän kauemmaksi on kerääntynyt pienempi ryhmä. Siellä on jollakin kala kiinni, sillä kädet käyvät ilmassa kiihkeästi. Sarja nopeita nostoja - vettä on alla viitisen metriä - ja ensimmäinen kuha nousee avannosta. Kuhan painoa arvuutellaan, puhe kantaa hyvin kuulaassa säässä. Joku ehdottaa painoksi 900 grammaa. Pyytäjän mielestä kala ei ole ainakaan pienempi.
Äkkiä tapahtuu virran reunassakin. Viereisellä avannolla toverini Erik kimpoaa jakkaraltaan kuin ballerina ja tempoo jäälle messinkikylkisen aarteen. Kuha se on, komea jukuripäinen korpiasukki, salomaiden eläjä - niin, olemmehan Kuhmossa, kaukana Kainuun sydänmailla. Olen Erikin, paikallisen kuhaspesialistin vieraana Sotkamonreitin latvavesillä. Täällä kuhakausi on juuri päättymässä hurjaan finaaliin.  
Nyt iskee minullakin. Valtava paino tuntuu vavassa, kuin kanto tai uppotukki olisi tarttunut onkeeni. Jää allani on haurasta puikkojäätä ja sen kantavuus on olematonta. Nousen ylös varovaisesti. Mutta siimaa nostan niin nopeasti kuin osaan, mutta sitten en saa kalaan enää tuntumaa.
Mutta kala ei ole ainoa. Ympärilläni miehet eivät jouda paljoa mutustelemaan, vaan nostavat jäälle lähes samanaikaisesti kolme upeaa kalaa.
Yht`äkkiä kaikki on ohi, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Miehet tietävät kuhansyönnin päättyvän joskus äkisti. Ehkä kuoreparvi ui altamme ohi ja houkutteli kuhat peräänsä. Tai kenties paikalle osui haukia - noita suuria petoja, joiden leukojen puruvoimasta kuulee vieläkin hurjia tarinoita paikallisissa kievareissa ja lähimetsien karjamajoilla.
Vielä maltamme odottaa. Komeita kaloja on saatu pitkin päivää, mutta auringonnousun hetket ovat parhaita, tiedetään.

Yhdeksältä keräämme varusteemme ja kävelemme lähimmän saareen rantaan. Jää on muuttunut auringonpaisteessa jo niin hauraaksi, ettemme uskalla yrittää enempää. Jäällä tosin makaa muutama komea hauki - "luupäitä", kuten täällä sanotaan, mutta niitä emme ole tulleet tänne pyytämään. Lisäksi saamme muutamia kilon-kahden pikkulahnoja.
Erik virittää tulet pienemmän Mulkkusaaren rantaan ja keittää aitoa lapinkahvia, mustaa ja vahvaa. Siinä veden kiehumista odotellessa hän sytyttää merkitsevästi piippunsa ja kertoilee tarinoita paikallisista pyytäjistä. Hänen katseensa on alakuloinen, puheenparsi harvanlainen ja olemuksensa  miltei umpimielinen. Lieneekö täkäläisillä kalastajilla sitten taipumusta maanisuuteen? Ei, minä tunne Erikin. Hänen ajoittainen masennuksensa johtuu muutaman vuoden takaisesta onnettomuudesta. Kerrotaan, että leikkausoperaatio oli kestänyt kahdeksatta tuntia ja että Erik oli jäänyt henkiin vain täpärästi. Mutta siitä hän ei halua puhua.
Äkisti Erik keskeyttää mietteeni, kuin lukien ajatukseni ja sanoo:
- Ei näillä meijän vehkeillä ole tuohon naapurisaarreen mittään asijjaa.


Nähdä sinisen hämärän vaihtuvan uuteen päivään. Kokea nuo fantastiset aamut täynnä kevään kiihkeää äänimaailmaa. Tuntea aamupakkasen pistely nenässä ja maistaa termoksesta kotoisen Gevaliakahvin puraisu. Pilkkiretki viimeisille kevätjäille on yhtä jännittävä kuin premiääri omalla lohipoolilla Gaulalla tai Altalla.

Ja sinnehän minä en näitä juntteja mukaani ota.


Anders Frödin